Kampaviinereitä ja kabinettipäätöksiä - "Huippu-urheilu ei ole liikuntaa eikä penkkiurheilu tee asiantuntijaksi"

26.8.2024

Taustaa

Liikunta on käsitteenä suhteellisen nuori ja sitä alettiin käyttää laajemmassa merkityksessä vasta fyysisen työn vähenemisen myötä. Sitä ennen suurin osa on ollut vain urheilua ja joillain harvoilla huippu-urheilua. Kun nyt julkisesti puhutaan kuka vastaa tästä kaikesta, herää myös kysymys, miten se on edes mahdollista, koska on vaikea liikuntaa ja urheilua laittaa samaan koriin, vaikka ne toisiaan tukevatkin.

Huippu-urheilulla ja liikunnalla on selkeä ero: liikunta tapahtuu ilman menestystavoitetta ja voi olla liikettä kaikissa ikäluokissa. Huippu-urheilu taas perustuu kilpailullisuuteen ja tavoitteisiin. Pääasiassa tämä tapahtuu aikuisikäluokassa.

Suomen menestys urheilussa on ollut historiallisesti merkittävää, mutta kansallisen ylpeyden lisäksi se on synnyttänyt myös paineita jatkaa tätä menestystä, joka ei välttämättä ole enää nykyään yhtä relevanttia. Se ei myöskään ole niin helppoa kuin Nurmen Paavon aikoihin, sillä urheilevia ihmisiä tulee nykyisin lähes jokaisesta maasta.

Mikä mättää?

Suomalaisten urheiluseuraajien veressä on vieläkin vahvana periaate, että vain mitalit ja menestys kelpaavat. Monilla on lisäksi väärä käsitys siitä, kuinka paljon tukea huippu-urheilijat todellisuudessa saavat. Esimerkiksi OKM:n apurahat ovat merkittävästi pienempiä kuin keskituloisen työntekijän ansiot. Huippu-urheilijan arki vaatii lisäksi hyvin kokonaisvaltaista sitoutumista ilman samanlaista taloudellista turvaa.

Urheilijoiden tuet uutisoidaan isosti, mutta melko harvoin niitä verrataan keskituloiseen työntekijään. Keskituloisen suomalaisen tulot olivat vuonna 2023 noin 3000–4000 euroa kuussa eli noin 35–45 tuhatta vuodessa. Jos menestyvä urheilija pääsee OKM:n apurahoille, hän voi saada 6000, 10 000 tai 20 000 euroa vuodessa. Siitä voi heti laskea, että jäädään aika kauas keskituloisen ansioista. Keskimääräinen työntekijä tekee 37,5 tuntia viitenä päivänä viikossa töitä. Huippu-urheilija sitoutuu asiaan jokaisena viikon päivänä.

Kituuttelun ja treenaamisen tuloksena saadusta arvokisoihin pääsystä saa palkinnoksi turistihaukkuja. Ellei tule mitalia. Mitali on hienoa sen pienen hetken, kunnes seuraajien mielestä mitali ei sitten niin kummoinen saavutus ollutkaan, että sen takia tämän urheilijan tarvitsisi jatkossa saada apurahaa. ”Oikeisiin töihin” pitäisi mieluummin mennä.

Mitä pitäisi tehdä?

Jos puolisosi sanoo ”unohda!”, et varmasti niin tee. Eikä tätä asiaa unohtaa tarvitsekaan. Suhtautumistaan kuitenkin voi muuttaa tai ainakin taustoittaa paremmin. Toivoisin, että suurempi osa urheilun seuraajista perehtyisi taustoihin eikä luottaisi vain klikkiotsikoihin.

Minulla ei suoraa ja hyvää ehdotusta tilanteen korjaamiseksi ole. Aamuisessa tv-haastattelussa eräs kävelijäsuuruus ehdotti vielä tehokkaampaa keskittämistä kovimpiin menestystoivoihin. Joku toinen ehdotti, että urheilijat otettaisiin jo aktiivikautena yrityksen työntekijöiksi, jolloin urheilija olisi yrityksen markkinakasvo, saisi mahdollisesti paikan urheilun jälkeiseen työelämään ja tukea harjoitteluun. Tämä mahdollistaisi urheilijan sujuvan integroinnin työnteon maailmaan ja tietysti myös pitkäjänteisemmän tuen urheiluun. Urheilun arvostus yhteiskunnassa nousisi. Urheilijat eivät olisi vain heittiöitä, jotka viihdyttävät iltaisin sohvalla oluttaan hörppivää isäihmistä.

Somalainen urheilukulttuuri on sen verran lyhytikäinen ja muuttunut niin tiiviiksi tahnaksi, että juuri mikään taho ei ole antanut kovin selkeää ehdotusta sille, mitä pitäisi tehdä. Itse olen ehkä kääntymässä siihen, että liikunnasta ja huippu-urheilusta ei voi päättää samoissa pöydissä. Ovat niin eri asioita. Kantaa ei ole kummankaan eduksi, sillä vaikka liikuntaa teen työkseni, niin huippu-urheilua minä kuitenkin seuraan.

Mitä Pokali asialle tekee?

Pokali ei suoraan urheilijoille juurikaan tarjoa palveluita, mutta niitä tukeville tahoille kyllä. Pokali esimerkiksi kouluttaa urheiluseurojen hallintoa hallitsemaan talouttaan niin, että sieltä jossain vaiheessa valmentautumisen tukemiseen olisi riittävät resurssit.

Pokali kouluttaa ja sparraa seuroja ja niiden valmennusta ja johtoa rakentamaan oman valmennusjärjestelmänsä niin, että lapsilla ja nuorilla olisi turvallisesti mahdollisuus osallistua urheiluun ja satsata siihen halunsa mukaan aikaa ja resursseja.

Autamme ja tuemme Urheiluakatemiaa, kuntia ja esimerkiksi oppilaitoksia muodostamaan tukiverkkoja urheilijoiden ympärille. Urheilevien ja liikkuvien lasten vanhemmille järjestämme koulutuksia ja tiedotustilaisuuksia siitä, miten ohjata ja kuljettaa jälkikasvu turvallisesti Liikkari-ikäisestä jopa huippu-urheilijaksi ja vielä senkin jälkeisen ajan tervepäiseksi eläjäksi.

Toimimme myös Seuraverkostojen vetäjinä niin Joensuussa kuin muuallakin maakunnassa yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Näissä verkostoissa edistetään keskustelua esimerkiksi kuntien ja urheiluseurojen välillä.

Kun emme Pokalina voi rahaa antaa, koitamme parantaa niitä taustalla olevia asioita, joilla urheilevan elämä olisi helpompaa. Paikallisesti teemme Salomaa-Säätiölle ehdotuksen apurahajaosta niin urheilijoille kuin valmentajillekin. Toimimme tässä siis puolueettomana esittelijänä.

Mikä kuitenkin on hyvin?

Suomessa seurataan urheilua laajasti. Kaikki urheilu kiinnostaa kansaa jonkin verran ja varsinkin jos siinä menestytään. Suomessa on edelleen hienoa myös se, että suurin osa lapsista käy jonkun urheiluseuran järjestämässä toiminnassa lapsuutensa aikana.

Suomella oli 25 osallistujaa Pariisin olympialaisten yleisurheilussa (laji, josta Suomen yleisö eniten mitaleita odottaa). Suomi sai kolme pistesijaa. Ranskalla oli 67 urheilijaa, he saivat yhden mitalin ja kuusi pistesijaa. Miksi Suomen menestys on ”katastrofi”, jos noin kolminkertaisella urheilijamäärällä ja moninkertaisella budjetilla varustettu kisojen isäntämaa saa vain yhden mitalin?

Omasta mielestäni menestys oli vähintään kelvollista. Jos edellisissä kisoissa olemme saaneet yhtä ja kahta mitalia, miksi nolla mitalia on niin todella huonosti? Ei se ole. Se ei myöskään ole mihinkään lisää rahaa, jos niitä pistesijojen ulkopuolelle jääneitä ei olisi kisoihin lähetetty. Jonkun pitää jäädä myös mitaleiden ulkopuolelle ja silti voi olla todella hyvä urheilija.

Mitä jokainen voi tehdä?

Suhtautua kriittisesti klikkiotsikoihin. Niissä on usein asiayhteydestä irrotettuja lauseita ja sitä kautta vähän kierteellä olevaa totuutta. Urheilijoiden menestykseen tai menestymättömyyteen voi olla ja usein onkin muita syitä kuin se, ”ettei pää kestä”. Ja jos se ei kestä, niin sekin on inhimillistä. Ei rahojen tuhlausta. Maailman 20:nneksi paras on järjettömän kova suoritus, vaikka Suomi ei saisikaan mitalia tai pisteitä.

Lapset ovat kesän aikana väistämättä nähneet paljon huippu-urheilua. Huipulle päässeetkin urheilijat ovat olleet lapsia. Väitän, että kaikilla niillä urheilu on ollut vähintään aikuisuuden kynnykselle kivaa.

Jos alakouluikäisenä puhutaan asenteesta ja tosissaan tekemisestä, ollaan minusta todella väärällä tiellä. Lapsen ei kuulukaan olla tosissaan, jos siltä ei tunnu. Pahalta voi fyysisesti tuntua, mutta kivunsieto ja pahan olon hyväksyminen tulevat vasta myöhemmin. Olkaa vanhemmat siis armollisia lapsillenne. Kyllä ilon kauttakin voi harjoitella ja kilpailla niin, että pohja menestyksekkäälle uippu-urheilulle tulee tehtyä.